Lähes vuosi koirattomuutta

Pistäydyin blogiin kun sähköpostiin tuli ilmoitus uudesta kommentista. Viime päivinä Ledi on taas ollut kovasti mielessä ja ikäväkin on. Puoli vuotta meni itkiessä viikoittain ja sen jälkeen ikävä alkoi hiljalleen helpottaa. Nyt kaipaus on taas voimakkaampi kun olen katsellut kuvia joista teetättäisin taulut seinälle, tai tilaisin seinäkalenterin ensi vuodelle. Onneksi on paljon videoitakin tallessa joille voi nauraa kyynelten valuessa.

Pelkäsin että unohtaisin liian pian miltä Ledin samettiset korvat tai ryppyiset lörppähuulet (joissa usein roikkui havunneulasia ja muita roskia) tuntuvat, miltä sen otsa tuoksui ja miltä tuntui kuljettaa sormia sen turkissa. Mutta ei näköjään, muistan sen yhä niin elävästi että voisin pyytää sen rapsutettavaksi toisesta huoneesta. Kuulen korvissani kuinka se vähän jäykästi hyppää tuolistaan lattialle ja alkaa koikkelehtimaan ääntä kohti, todennäköisesti liian innoissaan pystyäkseen jarruttaman ajoissa ennen oviaukkoa. Todennäköisemmin se kyllä makaisi jo valmiiksi käden ulottuvilla tuossa selän takana.

Talvitaulu 2012

Jännä miten odotan Ledin ilmaantuvan jostain erityisesti kun käyn paikoissa joissa olen tottunut käymään sen kanssa kylässä, esimerkiksi lenkkeillessäni äidin ja hänen koiransa kanssa saatan odottaa Ledin pyyhkäisevän takaa ohi äidin koiran perässä. Ja sitten tulee surku kun se ei juoksekaan sieltä.

Isän luona maalla vieraillessa saatan vieläkin hypähtää kutsumaan koiraa sisälle nähdessäni tiellä kulkevan muita koirallisia. Tai kun avaan ulko-oven, saatan avata aluksi sen vain raolleen siltä varalta jos Ledi makaakin portailla oven edessä.

Uutta koiraa ei ole tehnyt mieli. Ei sitten pätkääkään. Koiran puuttuessa lähdin nyt Vapaaehtoiseen pelastuspalveluun opettelemaan kadonneen etsintää koiratta. Tiedä vaikka sieltä ajautuu pelastuskoirapuolelle ja joskus vuosien päästä kun aika on kypsä, sitä ottaa itselleen uuden pelastuskoiraharjoittelijan. Mutta nyt ei aika ole vielä kypsä, haava on umpeutunut mutta arpi kipeä.

Kesätaulu 2014

Tuikku kohta 9v!

Tuikku se vaan on kuvauksellinen koira, lisäksi se on niin ilmeikäs että siitä on ilo napsia kuvia. Valitettavasti se itse tosin ei pidä kuvattavana olosta vaan vetää korvat länään ja haukottelee hermostuneesti jos ei pääse poistumaan kokonaan paikalta. Siksi sitä pitääkin kuvailla kauempaa ja vain kun sillä on muuta tekemistä eikä se ehdi murehtimaan mikä puoli naamasta olisi edustavin. Tuikku se täyttää sunnuntaina 9 vuotta, joten tässä ennakkomateriaalia tulevasta mummukoirasta!

2-vuotias kouluttaa 9-vuotiasta

"Hmm.. tämäpä outo haju."

"Mäyrän pesäkolo?! Huh."

"Kerrassaan tyrmäävä tuoksu."

"Sanoiko joku paistavansa NAKKEJA?!"

"Saisiko jo sitä nakkia, pliiiiiiiis..?"

Oli ilahduttavaa kuulla ja nähdä että ilmeisesti Lediltä jäänyt ruusunmarjarouhe on tuonut Tuikkuun ihan uutta virtaa ja se liikkuu ja riehuu paljon kevyemmin ja enemmän kuin aiemmin. Ei siinä mummokoiran piirteitä ole kyllä yhtään, ihan hyvin menisi puolta nuoremmasta. Ikinuori typykkä :)

Koirattomia kuulumisia

Niin siinä vaan meni ensimmäinen koiraton kuukausi, yllättävän kevyesti. Hiljaistakaan ei ole ollut kun ne kaksi koditonta kissaa ovat pyörineet nurkissa ja kaveri punkkasi tammikuun olohuoneessa. Ledin jälkiä olen raivaillut hiljakseen pois, ensin pesin ja varastoin sen takit ja muut varusteet, sitten korjasin vihdoin sen saranoiltaan rynkyttämät roskiskaapin ovet. Poistin pedin auton takakontista ja käänsin makuuhuoneen oven kahvan oikein päin. Osan tavaroista lahjoitin Tuikulle ja kaverin koira sai valita lelun itselleen jäämistöstä. Vielä on jotain pientä laittelematta, ruokakuppikin pyörii vielä tiskialtaassa. Kipulääkeliuskoja tuntuu löytyvän jokaisesta repusta ja laatikosta.

Tänään lueskelin kasvattajan FB-ryhmän kirjoituksia ja innostuin kun siellä ollaan suunnittelemassa kokoontumista kesälle Savonlinnaan, ajattelin että minäkin voisin Ledin viedä näyttelyyn silloin ekaa kertaa. Paitsi että eihän mulla ole enää koiraa, pahus. Saman reaktion ovat aiheuttaneet muut FB:ssa esiin pompsahtavat koiratapahtumat, niin aika pitkälti olenkin poistunut kaikista koiraryhmistä. Mitäpä minä niissä.

Muutoin tämä koiraton elämä on alkanut aika vauhdikkaasti kun olen jatkanut uintia ja aloitin uuden harrastuksen. Treenejä on 3-4 kertaa viikossa, välipäivinä ottaa mielellään lepiä tai käy lenkillä ja lällyttelemässä kaverin koiraa.

Sain yllätyksekseni tuhkaamosta vielä laskun, Ledin lopetus maksoi kaikkiaan jotain 450 €. Luulin että eläinlääkärin laskussa olisi ollut kaikki mutta ei ilmeisesti. En ole vieläkään soittanut tuhkaamoon ja kysynyt prosessista että mihin ne kullat katosivat, en tiedä tuleeko soitettuakaan. Väliäkö tuolla lopulta.

Meinasi vähän herkistää kun kävin aurinkoisena päivänä kävelemässä samoja polkuja kuin missä Ledin kanssa kierrettiin viimeisenä viikonloppuna ottamassa valokuvia, maisema oli ihan samanlainen kuin sinä päivänä. Koira vaan puuttui, ei sännännytkään enää mutkan takaa vastaan.

Olen myös yllättynyt siitä miten sosiaalinen minusta on tullut. Ilmeisesti koira täytti valtaosan sosiaalisen kanssakäymisen ja läheisyyden tarpeesta, ja nyt kun sitä ei ole niin vietän ihan mielelläni aikaa ihmisten parissa. Luulin aina etten ole kovin sosiaalinen, mutta kattia kanssa! Ilmeisesti tämä koiratonkin elämä voi sopia minulle.

Tänä viikonloppuna piti käydä Tuikkua morjenstamassa mutta sairastumiseni vuoksi pääsenkin kuvailemaan ja pallottelemaan sitä vasta viikon päästä. Ja kummipoikaa kanssa!

Välillä katselen huvikseni sakemanneista aikuisia kodinvaihtajia mutta ei ole tulossa kyllä ihan lähiaikoina. Ajattelin ottaa elämän nyt reissamisen ja muiden unelmien toteuttamisen kannalta, kun unelma omasta saksanpaimenkoirasta on jo toteutunut. Paljon ne ottaa mutta vielä enemmän antaa ♥ toivottavasti ensi viikonloppuna on aurinkoinen sää niin saan Tuikusta uusia kuvia. Se täyttää 22.2. jo yhdeksän vuotta! Jotenkin en miellä sitä laisinkaan vanhaksi, eikä se vaikuta vanhalta. Tosin porokoirathan vain paranee vanhetessaan.. :)

Korvauspäätös ja kasa tuhkaa

Kuten arvelinkin, vakuutusyhtiö ei korvannut lopetuksesta johtuvia eläinlääkärikuluja eikä henkivakuutuksestakaan tullut pennin jeniä kun koira lopetettiin sellaisesta syystä joka on vakutuuksesta rajattu ulos (nivelrikko). Ei ollut yllätys.

Tänään kävi vihdoin hakemassa kotimatkalla Ledin tuhkat kotiin. Tämä pari viikkoa lopetuksesta on mennyt ihan hyvin, aloitin uuden harrastuksen ja olen pitänyt itseni kiireisenä ettei ehdi niin paljon olla itsekseen. Yhden kaverin sakemannin kanssa käytiin viikonloppuna tekemässä metsälenkki ja sain sen kanssa nujuta, mikä oli tietysti ihan mukavaa. Toinen kaveri tuli töiden vuoksi tänne punkkaamaan arkipäiviksi joten ei ole senkään puolesta ollut hiljaista, ja otin pitkästä aikaa löytöeläinsuojalta pari koditonta kissaa tänne siksi aikaa että ne löytävät oman kodin - muuten niitä jouduttaisiin lopettamaan tietyn ajan jälkeen jos tällaisia sijaiskoteja ei olisi. Opiskeluaikoinahan tein samaa aiemmissa asunnoissa. Ehkä musta tulee Simpsoneista tuttu hullu kissanainen. Saa tarjota kotia näille.

Kävin hakemassa Ledin uurnan eläinlääkäriasemalta ja pitkästä aikaa tuli jutusteltua koiruudelle. Laitoin uurnan auton etupenkille ja kurvissa nauroin että koetahan kestää paikoillasi, en halua että tuhkat leviää ympäri autoa. Sitten kävikin itkettämään kun ikävä iski lekan voimalla. Tämä pari viikkoa on mennyt ihan hyvin, olen pystynyt puhumaan koiran kuolemasta ilman liikutusta. Vain pari kertaa on alkanut takkuamaan, mutta että nyt tuhkia hakiessa. Yllätyin.

Kotona suru jatkui. Tuhkat oli pakattu valkeaan pahviseen, maatuvaan uurnaan kuten pyysin. Mutta ne perkeleet olivat liimanneet kannen kiinni! Kyllähän minua kiinnostaa kenen koiran tuhkat siellä on. Eikun siis repimään kantta auki veitsen kanssa. Mietin että häpäistäänkö tässä hautarauhaa mutta höpöhöpö, oma on koirani ja joka tapauksessa ajattelin joko vaihtaa uurnan kivempaan tai sitten haudata koko lootan keväällä.

Ihmeen painava muuten oli se tuhkauurna. Yhteen maitopurkilliseen näköjään kutistuu 40-kiloinen koira. Tuhka oli myös valkeaa kun on tottunut että puun tuhka on harmaata, ja haisikin erilaiselle. Pahvipakkauksen sisällä tuhkat oli muovipussissa. Taidan uteliaisuuttani ensi viikolla soitella tuhkaamoon ja kysellä millainen prosessi se on, jauhetaanko siellä polttojätteet pienemmäksi ja missä ne kultahiput on vai kenen tuhkat mulle on purkitettu. En nyt siivilöinyt niitä läpi mutta pussin läpi ei ainakaan erottunut yhtään 30 kultahippusesta. Lueskelin jostain että ruuvit, metallit yms. poistetaan tuhkasta mutta onpa jotkut saaneet väärän koiran tuhkatkin. Uteliaisuus on pahe, tuleepahan kysyttyä.

Tämä ilta on mennyt surkutellessa. Ikävä tuli jotenkin yllättäen ja kovaa takaisin. En olisi uskonut. Voin vain muistella miltä tuntui silitellä oman rakkaan koiruuden päätä ja sen samettisia korvia. Tunnen sen vielä sormissani ja suren sitä päivää kun en enää muista miltä se tuntuu. Tai sen karheaa kieltä naamassa kun se pyyhki aina surun pois :)

Ehkäpä joku yö näen unen jossa pääsen vielä kerran leikkimään Ledin kanssa ja upottamaan sormeni sen turkkiin. Ikävä oli näköjään vain hetkellisesti piilossa ja valmiina iskemään kun selkänsä kääntää. Annan surun tulla, onhan Ledi kaiken suremisen arvoinen. Elämäni koira. Jos tulee soiteltua sinne krematoriolle niin pitää vielä siitä kirjoitella tänne, muuten alkaa jutut olla vähän vähissä. Kiitos kaikille jotka olette seuranneet vaiheitamme tähän asti. Toivottavasti saatte vielä monta yhteistä vuotta omien koirienne kanssa.

Koska saa taas olla iloinen?

Olen tässä pyöritellyt mielessäni sellaista asiaa että koska sitä saa alkaa taas iloitsemaan elämästä. Vaikka suru on ollut aitoa ja lohdutonta, olen ehtinyt surra jo monta kuukautta ennakkoonkin. Viimeiset päivät ennen Ledin lopetusta olivat surullisia ja lopetuspäivä lohduton.

Siskoni kuitenkin sattui tulemaan (vai liekö suunnitellut mokoma koko jutun) kaksivuotiaan poikansa kanssa lopetuspäivänä tänne iltapäivästä, kun olin Ledin hyvästellyt tiistaiaamuna, ja viipyi torstaihin. Ensin ajattelin että haluan surra rauhassa, kummipoikakin vain suotta ihmettelisi miksi täti itkee koko ajan.

Nyt jälkikäteen ajatellen ensimmäiset päivät saattoivat mennä helpommin näin, kun oli muutakin ajateltavaa kuin oma suru eikä nurkat todellakaan olleet hiljaiset. Vieraiden vuoksi jouduin nukkumaan ensimmäisen yön olohuoneessa Ledin kuolaisten pehmolelujen keskellä, niin ainakin tuttu tuoksu oli nenässä vaikkei voinutkaan enää juoksuttaa sormiaan koiran turkissa.

Kummipoika otti kaikki Ledin lelut mukaan leikkeihinsä, eikä onneksi hoksannut kysyä missä "Leti" on. En olisi ehkä kyennyt selittämään äänen murtumatta. Aloin pesemään Ledin varusteita varastointia varten, osan ehkä annan tutuille jos on käyttöä niille. Osan säilytän itsellä muistona.

Vieläkin lelulaatikko on nurkassa, ruokakuppi lattialla ja hihna roikkuu naulakossa. Ensimmäisenä päivänä tuntui että kuulin Ledin edelleen asunnossa, mutta sen jälkeen en ole kuullut liikuskelua tai huokailuja. Näköjään viikon jälkeen ei enää odota että koira olisi odottamassa oven takana kun palaan töistä, enkä enää raivaa herkkuja pois koiran ulottuvista kun menen nukkumaan tai lähden kotoa.

En sure enää Ledin kohtaloa, vaan suru on lopetuksen jälkeen ollut itsekästä surua siitä että jäin yksin. Nyt olen kuitenkin huomannut etten itseasiassa jäänytkään ihan yksin, olen saanut osanottoja valtavasti tutuilta ja tuntemattomiltakin ihmisiltä mm. Facebookin Koiran nivelrikkoryhmäläisiltä, konnamuorilaisilta, blogin lukijoilta, perheeltä sekä ihanilta arjen ystäviltä ja tutuilta. Jaettu suru on helpompi kestää, en arvannut että jokainen myötätunnon osoitus oikeasti lohduttaisi niinkin paljon.

Elämässäni on paljon hyvää ja ihania ihmisiä. Olenkin miettinyt saanko olla onnellinen, vaikka koiran poismenosta on niinkin vähän aikaa. Suru on jo muuttumassa lämpimiksi muistoiksi jotka hymyilyttävät tai tuovat hieman haikean olon. Aiemminkin jo mietin että Ledi ei koskaan murehtinut mitään, ja jos naiivisti ajattelee ja inhimmillistää koiraa, niin se ei olisi halunnut että jään surkuttelemaan. Ehkä uskallan alkaa kokeilemaan sitä koiratonta elämää ja nauttia jokaisesta päivästä uusine mahdollisuuksineen. Se ei tee Ledistä yhtään vähemmän rakasta. Tuntuu myös jollakin tapaa helpottavalta että enää ei tarvitse murehtia joka päivä että sattuuko koiraan vai ei, ja mitä voisin tehdä helpottaakseni sen oloa tai punnita eri vaihtoehtoja. Sitä ei ehkä hoksannutkaan aiemmin kuinka paljon se oli aina mielessä, ennen kuin nyt kun siitä ei tarvitse enää kantaa huolta kun tietää ettei kipuja ole. Tunnen silti itseni vähän pahaksi ihmiseksi kun tunnen pientä helpotusta asiasta.

Tieto kuolemasta oli muuten päivittynyt KoiraNetiin heti sähköpostiani seuraavana arkipäivänä.

Vakuutusyhtiöstä soittivat myös yhtä nopeasti, kun tiedustelin josko voisivat lähettää uuden laskun jossa olisi vain Tuikun vakuutukset. Ledin vakuutuksen lakkauttaminen ei vaikuta lähetettyyn korvaushakemukseen, joten se päätettiin nyt ja Tuikulle lisättiin henkivakuutukseen myös vastuuvakuutus (maksaa sen 25 euroa vuoteen joten miksei). Varmistin vielä että kumpikin vakuutus korvaa vaikka jotain sattuisi koiran ollesssa hoidossa, eli kun se on siskollani. Asiakaspalvelija vielä lopuksi esitti osanottonsa Ledin poismenosta, meinasi nostaa palan kurkkuun. Sain sitten ähkäistyä että kiitos ja heippa. Kunhan korvaushakemuksesta tulee päätös niin ilmoitan sitten miten siinä kävi. Tänään pystyin kertomaan työkavereille sekä naapurille koiran kuolemasta ilman kyyneliä, joten ehkä se tästä. Yksi työkaveri vinkkasi että hänen tuttunsa etsii sakemannipennulle sijoituskotia, mutta en minä uutta koiraa ajatellut ottaa..ihan hetkeen ainakaan.

Ironista kyllä, Acana ja Orijen etsivät viime vuoden lopulla blogisteja yhteistyökumppaneiksi. Tänään sain sähköpostin että meidän blogimme on valittu sponsoroitavien joukkoon: olisimme saaneet neljästi vuoteen tuotepaketin testiin, arvioitavaksi ja mainostettavaksi. Kiitin kunniasta ja ilmoitin ettei ole enää koiraa niin blogikaan tuskin kamalasti enää päivittyy, eikä ole tuotteillekaan testaajaa. Harmittava homma.

Ja niin, Tuikkukin on kunnostautunut Työkoirana. Jokusen vuoden tauon jälkeen se on päässyt jälleen vetohommiin, siskon pitää vaan hankkia kunnolliset valjaat sille. Reipas koira! Tassuja näköjään vaan paleltaa pakkasilla.

Raadollinen lopetusreissu

Ledin viimeinen reissu Kuopion eläinlääkärikeskuksessa ei mennyt ihan niin kuin toivoin. Kirjoittelin ajatuksia ylös heti sen jälkeen, mutta nyt mietin että haluanko edes julkaista tätä. Olkoon kuitenkin tiedoksi muille niin osaavat tarvittaessa varautua paremmin - ja varmistaa että myös klinikalla ollaan tietoisia tilanteesta etukäteen.

En ollut ottanut selvää ennakkoon mitä koiran kuollessa tapahtuu. Luulin että eläin "nukkuu pois" mutta olinpa väärässä. Olisin toki kysynyt henkilökunnalta ensin mutta kun ääni murtui surun alla. Tuli siis vähän ei niin mukavia yllätyksiä.

Ledi rauhoitettiin ensin rtg-kuvia varten. Olin kyllä laittanut klinikalle ennakkoon sähköpostilla edelliset kuvat sekä saatteen epäilyksistäni että koira täytyisi lopettaa, että voi tulla itkuinen reissu. Ilmeisesti sitä ei ollut kukaan lukenut, sillä rauhoitteen vaikuttamista odottelimme käytävällä jossa pyyhkin räkää naamastani väistellen meistä yli loikkivaa henkilökuntaa. Silittelin rakkaan ystäväni tuttuja kasvonpiirteitä ja kerroin sille että se voi kyllä nukahtaa, olen sen vierellä.

Harmi vaan että hoitajalla tuntui olevan kiire saada kuvat otettua, ja oli kahteen kertaan yrittämässä ottaa Ledi röntgenhuoneeseen vaikka se oli vielä puoliksi tajuissaan, jolloin sille tulee tietenkin hätä minne minä olen menossa. Teki mieli huutaa että eikö täällä saatana saa viettää viimeisiä minuutteja rauhassa koiransa kanssa kun se vielä on tässä maailmassa. Samoin teki mieli heittää se myöhemmin hittoon siitä minun koiran naamaa silittelemästä, kun olisin halunnut itse silitellä sitä nukutusaineen lisäyksen jälkeen. Ei se pidä vieraiden käpälöimisestä.

Minun ja eläinlääkärin ihmetykseksi polvien nivelrikko ei ollut mennyt merkittävästi huonomaan suuntaan, ja C/C lonkat olivat edelleen ihan siistit. Röntgenkuvista ei löytynyt siis selitystä miksi koiran kunto oli mennyt huonompaan. Kasvattajalle pohdin myöhemmin että olisiko Ledi alkanut vain väsymään kipuun ja näytti sen herkemmin. Olihan se toki jo huhtikuussa täysin jalaton ajoittain kun en tiennyt vielä polvien tilannetta, enkä osannut säännöstellä liikuntaa. Vaan oli tässä välissä ainakin näennäisesti parempiakin hetkiä.

Eläinlääkäri ehdotti että voitaisiin ottaa voimakkaammat kipulääkkeet käyttöön, kun Norocarpin annostusta ei voi enää lisätä (ei hyödytä). Sen olin kuitenkin päättänyt jo ennakkoon että sille tielle ei lähdetä, kun kipulääkkeistäkin on vain muutaman tunnin hyöty kerrallaan. Sain nyyhkäistyä että ei jatketa, lopetetaan.

Jäin eläinlääkärin kanssa kahden kun hän laittoi 8x voimakkaamman nukutusaineen suoneen ja selitti sen lamaannuttavan hengityksen. Oletin tietysti että koira tosiaan "nukkuu pois", mutta ei kukaan varoittanut että elimistö alkaa kamppailla vastaan pystyäkseen hengittämään, ja koiran hengitys muuttuu melkein repiväksi kun keuhkot koettavat saada happea sydämelle. Sitten hengitys lakkasi.

Kukaan ei myöskään kertonut, vaikka teoriassa tiesinkin, että sen jälkeen voi tulla lihaskouristuksia. Olin varma että näen painajaisia siitä kun koiralla on silmät nurin, se ei hengitä ja alkaa silti kääntämään päätään minua kohti hampaat esillä. Teki mieli parkaista henkilökunnan perään että älkää jättäkö minua yksin tämän kanssa, vaan KERTOKAA MIKSI TÄMÄ LIIKKUU VAIKKA SEN PITÄISI OLLA KUOLLUT?!

Tässä vaiheessa sama hoitaja tyrkyttää tuhkauslappua allekirjoitettavaksi, uurnan olin sentään katsonut ennakkoon ettei sitä tarvinnut käydä arpomaan. Anteeksi mun koira tässä juuri kuoli ja nykii edelleen, saisiko hieman rauhaa? Missä hienotunteisuus?

Tassut otti vielä muutaman askeleen kuin nukahtaessa, ja kasvoja silitellessäni tunsin pitkään hoitajan lähdettyäkin pienten lihasten väreilevän käteni alla. Tunnustelin kallon tuttuja muotoja ja ihmettelin miten nopeasti ruumis alkaa kylmenemään. Lupasinhan olla Ledin vierellä loppuun saakka.

Eläinlääkäri tuli jonkin ajan kuluttua kuuntelemaan sydänäänet ja toteamaan koiran kuolleeksi. Ilmoitti että koira siirretään lähtöni jälkeen kylmiöön, ja auttoi ottamaan pannan koiran kaulasta pois. Kätteli ja ojensi nenäliinan, hän oli turvallisen asiallinen.

Eläinlääkäri kirjasi käynnistä seuraavaa:

Koiran nivelrikko-oireet vaikea lääkityksestä ja hoidoista huolimatta. Koiran lopetus oli mielestäni välttämätöntä tarpeettoman kivun ja tuskan välttämiseksi.

Voin hakea tuhkat kai parin viikon päästä. Saapa nähdä ovatko kultahiput mukana, kun aiemmin niiden siivilöimisestä vitsailin. Jos ei niin kysäisen kyllä huvikseni että kenen tuhkat tänne laatikkoon on kipattu. Mitä jos koiralla on ruuveja ja muuta metallia luustossaan, tuleekohan nekin tuhkien mukana? Pitäisi periaatteessa tulla, mutta entä jos jokin pitkä rauta ei sovi uurnaan? Saako ne päättää mitä laittavat uurnaan ja mitä heittävät pois?

Lopetusreissu tuhkauksineen maksoi 300 €. Sanoivat eläinlääkärissä että Tapiola ei ole näitä suoraan korvannut henkivakuutuksesta, mutta sitä voi hakea itse jälkikäteen. Pitää katsoa viitsinkö, kun kuitenkin vaan pahoittaa mielensä niiden "lol ei korvata" kommenttien kanssa. Ehkä myöhemmin. Koirien vakuutusmaksujen lasku oli kyllä tullut, joten joka tapauksessa pitää ottaa yhteyttä sinne ja kysyä voisivatko lähettää uuden laskun tulevasta vakuutuskaudesta, jossa on vain Tuikun vakuutus.

Tuntui jotenkin todella typerältä kun palasin kotiin eläinlääkäristä, niin odotin koiran olevan oven takana kunnes muistin että niin, sehän juuri lopetettiin. Siihen varmaan menee oma aikansa ettei enää odota näkevänsä sitä.

Kirjoittelen vielä varmaan pari postausta kertoen kuulumisia ja mitä vakuutusyhtiö päättää asiasta. Kasvattajan pyynnöstä ilmoitin myös Kennelliittoon Ledin kuolleeksi sekä kuolinsyyn, jotta muut osaavat huomioida polviviat jalostusvalinnoissaan. Tiedon pitäisi päivittyä KoiraNetiin lähipäivinä.

Me jotka emme ole Kennelliiton jäseniä emmekä siis pääse Omakoirapalveluun, voimme siis ilmoittaa kuolemasta seuraavasti:

Kuolinilmoituksen voi tehdä vapaamuotoisena kirjallisena ilmoituksena. Siinä tulisi näkyä koiran nimi ja rekisterinumero, kuolinaika ja –syy sekä koiran omistajan allekirjoitus.

Ilmoituksen voi skannata tai valokuvata ja lähettää sähköpostin liitteenä osoitteeseen: rekisterointi@kennelliitto.fi tai postitse: Suomen Kennelliitto  - Showlink Oy, , PL 20, 79101 Leppävirta. Myös faksi käy numeroon: (09) 8873 0310

Kiitos kaikille tukea antaneille, paistaa se aurinko risukasaankin vielä joku päivä ja raadollisuudestaan huolimatta lopetustilanteessa oli jotain kaunistakin - sainhan antaa jäähyväiset ja olla ystäväni vierellä loppuun saakka.