Lepää rauhassa, Ledi

En ole koskaan kohdannut kuolemaa. Nuorempana olen ollut isovanhempien hautajaisissa, mutten ole koskaan saattanut ketään kuolemaan.

Viimeisen viikon aikana onkin tullut kasa ihan uusia tuntemuksia ja ajatuksia. Kyläillessä on tullut mieleen, että Ledi käy täällä nyt viimeistä kertaa. Nämä ihmiset rapsuttavat Lediä nyt viimeistä kertaa. Ulkoillessa Ledi näkee nämä reitit viimeistä kertaa. Kaupassa tuli itku kun lihahyllyllä valitsin mikä on Ledin viimeinen ateria. Viimeistä ateriaa kokkaillessa itkin, kun mietin onko se nyt riittävän hyvää viimeiseksi ruuaksi jonka koira enää koskaan syö. Aamulenkillä tuo on viimeinen käpy jolla Ledi leikkii. Tämä on Ledin viimeinen automatka.

Olen myös ottanut valokuvia joihin olen koettanut saada Ledin ilmeet kussakin tilanteessa. Ollaan viimeiset päivät tehty kaikkea mukavaa tukevamman kipulääkityksen voimin: ulkoiltu ihanan lumisissa metsissä, käyty koirapuistossa, kyläilty, herkuteltu, leikitty, hassuteltu, ja voi miten onnellinen koira minulla olikaan kun se sai tulla viimeisiksi öiksi sänkyyn nukkumaan, kun se on koko elämän ollut kiellettyä. Se on siitä erikoinen koira että sille ei riitä että se saa nukkua sängyssä, vaan se haluaa nukkua kainalossa. Ja nimenomaan lusikassa niin että voin silitellä sen kasvoja kunnes se nukahtaa, ja lämmitetään toinen toistamme.

Töissä kuulin osuvan esimerkin isojen päätösten tekemisestä. Tässä jossakin vaiheessa oli kaksi retkikuntaa lähtenyt kiipeämään haastavalle vuorelle. Keliolosuhteet muuttuivat puolivälin tuntumassa vaikeammiksi, ja retkikuntien piti päättää jatkavatko matkaa vai palaavatko alas. Toinen retkikunnista lähti paluumatkalle ilman sen suurempia keskusteluja, toisen väitellessä asiasta ja päätyen lopulta jatkamaan huipulle.

Siellähän sitten tuli lumimyrsky tai vyöry, en muista, ja huipulle jatkanut retkikunta kuoli kokonaisuudessaan. Kun toisen retkikunnan johtajalta kysyttiin miten hän päätyi tekemään ratkaisun takaisin palaamisesta, vastasi hän että päätös tehtiin jo puoli vuotta sitten kotikaupungissa. Isoja päätöksiä ei tehdä hetkessä tunteiden ja turhautumisen vallassa, vaan varaudutaan kaikkeen mahdolliseen jo ennakkoon.

Minäkin päätin huhtikuussa polvien nivelrikkodiagnoosin kuultuani, että jatkuvalla kipulääkityksellä en Lediä pakota olemaan tässä maailmassa. Toivoin toki että tilanne ei vielä vuosiin siihen menisi, mutta lupasin sen itselleni että koiran pitää saada elää täyttä elämää ilman kipuja. Tänään tuo päätös piti lunastaa.

Vaikka itse mietin viimeisiä asioita, Ledi ei murehtinut koskaan. Sen sanavarastoon ei edes kuulunut moinen sana ja koko asia oli sille ihan vieras. Kun minä itkin, se vaan alkoi hassuttelemaan että sai minut nauramaan. Koskaan se ei murehtinut mitään vaan eli jokaisen päivän täysillä ja innostui pienistäkin ilonaiheista. Minulla on vielä paljon opittavaa koiraltani, mutta muisto ja elämänfilosofia elävät ikuisesti. Kiitos että olit oppaanani, nyt selviän yksin.

"Äiti, lähden matkalle"

"Olen kuullut puhuttavan siitä paikasta"

"Jätän tämän maailman"

"Olen aika innoissani, kuten tiedät että aina olen"

"Kuules äitee. Minä pärjään aina. Sinäkin pärjäät aina.
En koskaan murehtinut elämääni, älä murehdi sinäkään. Minun on hyvä olla."

"Minä menen nyt, vuoroni tuli aikaisin."

"Elän aina sydämessäsi, pysyn aina luonasi.
Tapaamme vielä, ja se päivä on täynnä riemua."

“Jos tulisin joskus sairaaksi,

väsyneeksi ja heikoksi,

jos kipu untani häiritsisi,

tee se silloin, ystäväni.

Älä anna surunkaan estää,

yritä minun vuokseni kestää

ystävyytemme raskain koetus,

jäähän meille rakkaus, luottamus,

joka kesti monta yhteistä vuotta.

Miksi pelkäämme tulevaa suotta?

Kärsimystä et minulle halua,

autathan pääsemään tuskasta.

Ymmärrän syvän surusi,

tuntuu lopulliselta lähtöni.

Älä silti ole lohduton,

menen sinne, missä hyvä on.

Pysythän luonani, vieressäin,

loppuun asti lähelläin.

Se teko on oikean ystävän,

rakastavan ja ymmärtävän.”

Lepää rauhassa Ledi, 18.12.2010 - 30.12.2014.

Murheen murtamana jään kaipaamaan, muistoasi kunnioittaen koetan hymyillä.

Pohdintoja koirattomuudesta

Jouluviikko on mennyt ystävien ja sukulaisten parissa. Illat ja yksinäiset hetket sitten ovatkin menneet itkeskellessä koiran kohtaloa. Tänään kaveri kysyi että jos Ledi jää eläinlääkäriin, niin meinasinko haudata vai tuhkata sen. Sanoin että ihan sama, en ole ajatellut asiaa kun ei sitä kuitenkaan omaan pihaan saa haudattua.

Kotiin ajellessa asia sitten tuli uudelleen mieleeni ja ajatus Ledin raadosta maatumassa jossain vieraassa paikassa käynnisti taas täyden parkumisen, joka kesti kutakuinkin Varkaudesta Kuopioon. Näky oli epäilemättä viehättävä kun eihän mulla ollut paperiakaan missään ja naama märkänä räästä ja kyynelistä, vaan eipä ketään ollut näkemässäkään.

Itkeminen on ihmeen rankkaa. Sen jälkeen on aina ihan puhki. Toisaaltahan tämä on erinomaista harjoittelua tiistaita varten, kun olen ollut vähän huolissani kykenenkö ajamaan klinikalta kotiin jos koira jää sinne. Hyvinhän tuo sujui vaikka näkö vähän sumeneekin.

Leppävirralla näyttää olevan tuhkaamo jonne Kuopion eläinlääkäreiltä voidaan toimittaa vainajat maksutta, ja uurnan voi sitten halutessaan myöhemmin hakea eläinlääkäristä. Halpaa hommaa ei ison koiran lopettaminen ja tuhkaus ole, kyllä siihen 200 euroa saa heilahtamaan helposti.

Jos näin sattuu käymään, niin pitää kevään tullen sitten haudata tuhkat johonkin Ledille mieluisaan paikkaan. Siskoni luona se ehkä onnellisimmillaan on ollut Tuikun ja kummipojan kanssa puuhaillessaan, joten ehkä sieltä löytyisi sopiva paikka.

Juro isänikin silitteli tänään lähtiessämme Lediä erityisen pitkään vaikkei mitään sanonutkaan.
En ole ollut koiraton kahdeksaan vuoteen. Koko elämässäni on ollut ehkä kolme koiratonta vuotta siinä välissä kun vanhemmat erosivat ja ennen kuin otin Tuikun. Olen määritellyt itseni koiranomistajana. Millainen on se Hanna jolla ei olekaan koiraa? Koira on ollut ystävä, kämppis ja elämänkumppani joka pysyy aina rinnalla. Mitä jää jos koiraa ei ole? Sitten on kasvun paikka. Uusi lehti kääntyy elämässä.

Toivo siitä että jokin ihme parantumisesta eläinläkärissä löytyisi on ykkösprosenttien luokkaa, siksi alan kallistumaan tähän "varaudu pahimpaan" moodiin. Tosiasiahan on että polvien nivelrikko ei ole koiralla hoidettavissa, vain oireita voi lievittää. Ja kun enempää ei voi lievittää niin vaihtoehdot ovat aika vähissä. Pahoittelen jos kirjoitukset ovat synkkäsävyisiä.

Toivottavasti viikonloppuna on kauniita kelejä jotta voimme ulkoilla paljon ja napsia iloisia kuvia piristämään mieltä vielä vuosienkin päästä.

Hyvää joulua!

 

 

 

Huonompaan suuntaan?

Sainpahan nyt julkaistua tuon toisen rallytokotreenin postauksenkin joka on roikkunut kuukauden päivät odottamassa. Muissa treeneissä ei sitten päästykään käymään kun joko olin itse kipeä tai sitten Ledin polvet niin huonossa kunnossa ettei olisi ollut järkeä lähteä.

Koiratanssikurssilla 21.11. Ledi kuitenkin oli liekeissä, silloin oli riittävästi lepoa alla ja kipulääkkeet päällä. Siitä se tykkäsi todella paljon ja nauru näkyi molempien naamasta kun Ledi sävelsi omiaan - mutta sehän onkin ihan sallittua kunhan on hauskaa!

En tiedä miksi Ledi on mennyt nyt huonompaan. Supplexia se ei tosin syönyt hetkeen, oli jonkun aikaa ilman nivelvalmistetta ja nyt syö Cartivetiä. En tiedä koska sen vaikutus alkaa näkymään. Olen miettinyt onko järkeä pitää koiraa, jos se ei pysty tekemään mitään ilman kipulääkkeitä (lääke ennen lenkkiä / treeniä) ja vaikkei sen kanssa tekisikään mitään, on sillä kuitenkin leposärkyä - kipulääke siis aamuin ja illoin vaikka oltaisiin vaan kotosalla.

Ulkonahan se ei näytä kipeältä vaan painaa menemään innoissaan, jos on juoksukaveri niin ei ole kyllä köyhä eikä kipeä - ennen kuin kotona. Toisaalta kun alle vuotisena sen kyynärnivel tulehtui alkavan nivelrikon vuoksi niin sehän painoi menemään ulkona täysillä kolmella jalalla, joten ei sillä itsellä ole älyä sen suhteen eikä voi olettaa etteikö siihen sattuisi, kipu vaan tuntuu unohtuvan ulkona kun on muutakin tekemistä. Ja kun se on niin pohjattoman hyväntuulinen koira niin sitä ei pienet tai isommatkaan kivut haittaa kun on Puuhaa ja Töitä.

Tokihan sen liikkeistä näkee ulkonakin jos on edellisenä päivänä ollut rankempaa liikuntaa (nykyisellä mittapuulla), sitten sen takajalkojen käyttö on heikompaa ja se laahaa tai heittää niitä ulkokautta eikä käytä kunnolla. Lenkillä saattaa käydä makuulleen jos pysähdytään (todella harvoin tosin). Kotosalla makaa mieluummin odottaessaan kuin istuu - moniko koira odottaa innoissaan vaikka makkaraa tai uloslähtöä makaamalla? Ei Ledi ainakaan normaalisti.

Samoin makuulta nouseminen on työlästä kun takajalat ei meinaa tulla alle, Ledi käytännössä vetää itsensä etujaloilla ylös ja liike on kuin vanhalla pappakoiralla.

Sitten kuitenkin kun ollaan ulkona kipulääkityksellä niin se on ihan iloinen oma itsensä, puuhastelee omiaan normaalisti ja treenaa innolla. Nyt se on kuin itsestään oppinut kaukokäskyinä maahan-istu-maahan -sarjan, kun aiemmin se ei tosiaan osannut nousta makuulta istumaan edes ilman välimatkaa.

Jos Ledi on kipeä kotona, niin se lähinnä makaa passiivisena pedillään ja korkeintaan katselee sieltä tai makaa silmät kiinni. Kun sille antaa kipulääkkeen, niin tunnin kuluessa se hyppää ylös ja alkaa esittelemään lelujaan ja puuhailemaan kuten normaalisti. Ero on aika merkittävä.

Näiden syiden takia olen miettinyt että miten kauan on järkeä pitää sitä luonani vain siksi että ei vaan tulisi tehtyä lopetuspäätöstä liian aikaisin. En kuitenkaan voisi antaa itselleni anteeksi jos se pääsisi niin huonoon kuntoon että sen elämänilo katoaisi.

Olen seurannut vuoden päivät yhden toisen sakemannin blogia, sillä on vaivana anaalifistelit. Ne myös ovat välillä parempana ja välillä huonompana ja todella kipeät. Omistaja oli nyt tehnyt päätöksen lopettaa koira joulun jälkeen, ettei sen tarvitse enää olla kipeä huonoina päivinä, kun niitä tuntui olevan enemmän kuin hyviä.

Ledille on varattu eläinlääkäri 30.12. jolloin pyydän että katsotaan vielä polvet, ovatko ne menneet huonompaan suuntaan. Miltä tuntuu käsin ja kuvataanko. Kannattaako herättää, laitetaanko vielä piikit niveliin ja katsotaan pari kuukautta eteenpäin vai annetaanko nukkua pois. Pitää joulun jälkeen soittaa vielä kasvattajalle ja tiedustella miten veljen polvet oli tutkittu.

Jos Ledi jää eläinlääkärin pöydälle, niin varmasti saan ikäviäkin kommentteja tai ainakin selän takana tuomitaan. Suurin osa ihmisistähän on nähnyt Ledin vain puuhakkaana ulkona, tai sitten kipulääkityksen vaikutuksen alaisena eikä se silloin näytä tietenkään niin huonolta. Mutta ne jotka minut tuntevat, toivottavasti luottavat arviointikykyyni ja tietävät kuinka rakas ystävä Ledi minulle on että en sitä kevyin perustein laskisi pois luotani. Tuossa se nytkin jaloissa makaa, kuten aina. Lähellä.

Nautitaan nyt joulusta, saavat rallitella Tuikun kanssa ja leikkiä kummipojan seurassa. Nautiskella hieman jouluruuista ja kyläilystä. 18.12. pentueelle tuli neljä vuotta täyteen, onhan siinä jo kaksi vuotta enemmän kuin mitä aluksi ennustelin kun nivelrikkoja alkoi ilmetä.

Parhaat otetaan luotamme pois liian aikaisin.

Perintönä polvet

Mulla on parikin postausta kesken sekä rallytokosta että koiratanssikurssista. Nyt on vaan alkanut taas huolettaa nuo Ledin polvet, kun ne tuntuu olevan taas huonompana. Tänään sitten kuulin että Ledin veli, jolla todettiin ensiksi keväällä rikkonaiset polvet, on jouduttu lopettamaan niiden vuoksi. Toivottavasti ei mennä perästä vaan tämä olisi vain hetkellinen taantuma.