Pohdintoja koirattomuudesta

Jouluviikko on mennyt ystävien ja sukulaisten parissa. Illat ja yksinäiset hetket sitten ovatkin menneet itkeskellessä koiran kohtaloa. Tänään kaveri kysyi että jos Ledi jää eläinlääkäriin, niin meinasinko haudata vai tuhkata sen. Sanoin että ihan sama, en ole ajatellut asiaa kun ei sitä kuitenkaan omaan pihaan saa haudattua.

Kotiin ajellessa asia sitten tuli uudelleen mieleeni ja ajatus Ledin raadosta maatumassa jossain vieraassa paikassa käynnisti taas täyden parkumisen, joka kesti kutakuinkin Varkaudesta Kuopioon. Näky oli epäilemättä viehättävä kun eihän mulla ollut paperiakaan missään ja naama märkänä räästä ja kyynelistä, vaan eipä ketään ollut näkemässäkään.

Itkeminen on ihmeen rankkaa. Sen jälkeen on aina ihan puhki. Toisaaltahan tämä on erinomaista harjoittelua tiistaita varten, kun olen ollut vähän huolissani kykenenkö ajamaan klinikalta kotiin jos koira jää sinne. Hyvinhän tuo sujui vaikka näkö vähän sumeneekin.

Leppävirralla näyttää olevan tuhkaamo jonne Kuopion eläinlääkäreiltä voidaan toimittaa vainajat maksutta, ja uurnan voi sitten halutessaan myöhemmin hakea eläinlääkäristä. Halpaa hommaa ei ison koiran lopettaminen ja tuhkaus ole, kyllä siihen 200 euroa saa heilahtamaan helposti.

Jos näin sattuu käymään, niin pitää kevään tullen sitten haudata tuhkat johonkin Ledille mieluisaan paikkaan. Siskoni luona se ehkä onnellisimmillaan on ollut Tuikun ja kummipojan kanssa puuhaillessaan, joten ehkä sieltä löytyisi sopiva paikka.

Juro isänikin silitteli tänään lähtiessämme Lediä erityisen pitkään vaikkei mitään sanonutkaan.
En ole ollut koiraton kahdeksaan vuoteen. Koko elämässäni on ollut ehkä kolme koiratonta vuotta siinä välissä kun vanhemmat erosivat ja ennen kuin otin Tuikun. Olen määritellyt itseni koiranomistajana. Millainen on se Hanna jolla ei olekaan koiraa? Koira on ollut ystävä, kämppis ja elämänkumppani joka pysyy aina rinnalla. Mitä jää jos koiraa ei ole? Sitten on kasvun paikka. Uusi lehti kääntyy elämässä.

Toivo siitä että jokin ihme parantumisesta eläinläkärissä löytyisi on ykkösprosenttien luokkaa, siksi alan kallistumaan tähän "varaudu pahimpaan" moodiin. Tosiasiahan on että polvien nivelrikko ei ole koiralla hoidettavissa, vain oireita voi lievittää. Ja kun enempää ei voi lievittää niin vaihtoehdot ovat aika vähissä. Pahoittelen jos kirjoitukset ovat synkkäsävyisiä.

Toivottavasti viikonloppuna on kauniita kelejä jotta voimme ulkoilla paljon ja napsia iloisia kuvia piristämään mieltä vielä vuosienkin päästä.