maanantai 5. tammikuuta 2015

Koska saa taas olla iloinen?

Olen tässä pyöritellyt mielessäni sellaista asiaa että koska sitä saa alkaa taas iloitsemaan elämästä. Vaikka suru on ollut aitoa ja lohdutonta, olen ehtinyt surra jo monta kuukautta ennakkoonkin. Viimeiset päivät ennen Ledin lopetusta olivat surullisia ja lopetuspäivä lohduton.

Siskoni kuitenkin sattui tulemaan (vai liekö suunnitellut mokoma koko jutun) kaksivuotiaan poikansa kanssa lopetuspäivänä tänne iltapäivästä, kun olin Ledin hyvästellyt tiistaiaamuna, ja viipyi torstaihin. Ensin ajattelin että haluan surra rauhassa, kummipoikakin vain suotta ihmettelisi miksi täti itkee koko ajan.

Nyt jälkikäteen ajatellen ensimmäiset päivät saattoivat mennä helpommin näin, kun oli muutakin ajateltavaa kuin oma suru eikä nurkat todellakaan olleet hiljaiset. Vieraiden vuoksi jouduin nukkumaan ensimmäisen yön olohuoneessa Ledin kuolaisten pehmolelujen keskellä, niin ainakin tuttu tuoksu oli nenässä vaikkei voinutkaan enää juoksuttaa sormiaan koiran turkissa.

Kummipoika otti kaikki Ledin lelut mukaan leikkeihinsä, eikä onneksi hoksannut kysyä missä "Leti" on. En olisi ehkä kyennyt selittämään äänen murtumatta. Aloin pesemään Ledin varusteita varastointia varten, osan ehkä annan tutuille jos on käyttöä niille. Osan säilytän itsellä muistona.


Vieläkin lelulaatikko on nurkassa, ruokakuppi lattialla ja hihna roikkuu naulakossa. Ensimmäisenä päivänä tuntui että kuulin Ledin edelleen asunnossa, mutta sen jälkeen en ole kuullut liikuskelua tai huokailuja. Näköjään viikon jälkeen ei enää odota että koira olisi odottamassa oven takana kun palaan töistä, enkä enää raivaa herkkuja pois koiran ulottuvista kun menen nukkumaan tai lähden kotoa.

En sure enää Ledin kohtaloa, vaan suru on lopetuksen jälkeen ollut itsekästä surua siitä että jäin yksin. Nyt olen kuitenkin huomannut etten itseasiassa jäänytkään ihan yksin, olen saanut osanottoja valtavasti tutuilta ja tuntemattomiltakin ihmisiltä mm. Facebookin Koiran nivelrikkoryhmäläisiltä, konnamuorilaisilta, blogin lukijoilta, perheeltä sekä ihanilta arjen ystäviltä ja tutuilta. Jaettu suru on helpompi kestää, en arvannut että jokainen myötätunnon osoitus oikeasti lohduttaisi niinkin paljon.

Elämässäni on paljon hyvää ja ihania ihmisiä. Olenkin miettinyt saanko olla onnellinen, vaikka koiran poismenosta on niinkin vähän aikaa. Suru on jo muuttumassa lämpimiksi muistoiksi jotka hymyilyttävät tai tuovat hieman haikean olon. Aiemminkin jo mietin että Ledi ei koskaan murehtinut mitään, ja jos naiivisti ajattelee ja inhimmillistää koiraa, niin se ei olisi halunnut että jään surkuttelemaan. Ehkä uskallan alkaa kokeilemaan sitä koiratonta elämää ja nauttia jokaisesta päivästä uusine mahdollisuuksineen. Se ei tee Ledistä yhtään vähemmän rakasta. Tuntuu myös jollakin tapaa helpottavalta että enää ei tarvitse murehtia joka päivä että sattuuko koiraan vai ei, ja mitä voisin tehdä helpottaakseni sen oloa tai punnita eri vaihtoehtoja. Sitä ei ehkä hoksannutkaan aiemmin kuinka paljon se oli aina mielessä, ennen kuin nyt kun siitä ei tarvitse enää kantaa huolta kun tietää ettei kipuja ole. Tunnen silti itseni vähän pahaksi ihmiseksi kun tunnen pientä helpotusta asiasta.

Tieto kuolemasta oli muuten päivittynyt KoiraNetiin heti sähköpostiani seuraavana arkipäivänä.


Vakuutusyhtiöstä soittivat myös yhtä nopeasti, kun tiedustelin josko voisivat lähettää uuden laskun jossa olisi vain Tuikun vakuutukset. Ledin vakuutuksen lakkauttaminen ei vaikuta lähetettyyn korvaushakemukseen, joten se päätettiin nyt ja Tuikulle lisättiin henkivakuutukseen myös vastuuvakuutus (maksaa sen 25 euroa vuoteen joten miksei). Varmistin vielä että kumpikin vakuutus korvaa vaikka jotain sattuisi koiran ollesssa hoidossa, eli kun se on siskollani. Asiakaspalvelija vielä lopuksi esitti osanottonsa Ledin poismenosta, meinasi nostaa palan kurkkuun. Sain sitten ähkäistyä että kiitos ja heippa. Kunhan korvaushakemuksesta tulee päätös niin ilmoitan sitten miten siinä kävi. Tänään pystyin kertomaan työkavereille sekä naapurille koiran kuolemasta ilman kyyneliä, joten ehkä se tästä. Yksi työkaveri vinkkasi että hänen tuttunsa etsii sakemannipennulle sijoituskotia, mutta en minä uutta koiraa ajatellut ottaa..ihan hetkeen ainakaan.

Ironista kyllä, Acana ja Orijen etsivät viime vuoden lopulla blogisteja yhteistyökumppaneiksi. Tänään sain sähköpostin että meidän blogimme on valittu sponsoroitavien joukkoon: olisimme saaneet neljästi vuoteen tuotepaketin testiin, arvioitavaksi ja mainostettavaksi. Kiitin kunniasta ja ilmoitin ettei ole enää koiraa niin blogikaan tuskin kamalasti enää päivittyy, eikä ole tuotteillekaan testaajaa. Harmittava homma.

Ja niin, Tuikkukin on kunnostautunut Työkoirana. Jokusen vuoden tauon jälkeen se on päässyt jälleen vetohommiin, siskon pitää vaan hankkia kunnolliset valjaat sille. Reipas koira! Tassuja näköjään vaan paleltaa pakkasilla.

6 kommenttia:

  1. "Laughter is healing. Remember your dog’s funny antics or even the moments when they were bad and allow yourself to laugh and those warm memories to heal your heart." -http://www.dogtube.us/15-encouraging-things-to-remember-after-the-loss-of-a-dog/

    Paras lohduttaja on karvainen tyyppi, joka vie ajatukset tulevaan. Mä oon niin heikko, etten varmaan edes voisi jäädä "yksin". Siksi meillä on kai vähintään aina kaksi. Ääneen toki perustelen kahta sillä, että niillä on toisistaan seuraa... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä pointteja oli tuossa linkkaamassasi jutussa. Kiitos :)

      Poista
  2. Voih, nyt vasta luin blogiasi joulutauon jälkeen ja surullisia uutisia vastassa. :( Erittäin lämmin osanottoni, nyt ei kuitenkaan Lediä kivut haittaa ja se odottaa sinua jossain tuolla. Tsemppiä, ja kuten totesit itsekin Ledin haluavan: hymyä. Suru helpottaa aikanaan ja jäljelle jäävät haikeat ja onnelliset muistot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos osanotosta :) kyllä tämä alkaa jo helpottamaan.

      Poista
  3. Saat olla jo iloinen! Olin itse yllättynyt siitä etten romahtanutkaan vaikka odotin että maailma oikeasti kaatuu ja minulta menee elämisen ilo kokonaan. Toisin kävi. Olin koko viikonlopun surullinen, mutta helpottunut. Koira ei koe kipua enkä minä hirveää stressiä. Nyt jo alkaa helpottaa vaikka lopetuksesta on 4pvä. Jokainen kohtaa surun yksilöllisesti ja ilon tunne ei ole kuolleelta koiralta pois. Se ei varmasti haluaisi emännän itkevän turhaan kun on itse pilven päällä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmeen paljon tekemistä sitä on keksinyt, toki aktiivista koiraharrastamista ei olekaan enää ollut pariin vuoteen terveysongelmien vuoksi. Ainoastaan iltaisin vähän on tuntunut ajoittain tyhjältä kun ei olekaan puuhastelukaveria. Ilonaiheita on kuitenkin muitakin ja tosiaan yksi huolenaihe vähemmän :)

      Poista