Lähes vuosi koirattomuutta

Pistäydyin blogiin kun sähköpostiin tuli ilmoitus uudesta kommentista. Viime päivinä Ledi on taas ollut kovasti mielessä ja ikäväkin on. Puoli vuotta meni itkiessä viikoittain ja sen jälkeen ikävä alkoi hiljalleen helpottaa. Nyt kaipaus on taas voimakkaampi kun olen katsellut kuvia joista teetättäisin taulut seinälle, tai tilaisin seinäkalenterin ensi vuodelle. Onneksi on paljon videoitakin tallessa joille voi nauraa kyynelten valuessa.

Pelkäsin että unohtaisin liian pian miltä Ledin samettiset korvat tai ryppyiset lörppähuulet (joissa usein roikkui havunneulasia ja muita roskia) tuntuvat, miltä sen otsa tuoksui ja miltä tuntui kuljettaa sormia sen turkissa. Mutta ei näköjään, muistan sen yhä niin elävästi että voisin pyytää sen rapsutettavaksi toisesta huoneesta. Kuulen korvissani kuinka se vähän jäykästi hyppää tuolistaan lattialle ja alkaa koikkelehtimaan ääntä kohti, todennäköisesti liian innoissaan pystyäkseen jarruttaman ajoissa ennen oviaukkoa. Todennäköisemmin se kyllä makaisi jo valmiiksi käden ulottuvilla tuossa selän takana.

Talvitaulu 2012

Jännä miten odotan Ledin ilmaantuvan jostain erityisesti kun käyn paikoissa joissa olen tottunut käymään sen kanssa kylässä, esimerkiksi lenkkeillessäni äidin ja hänen koiransa kanssa saatan odottaa Ledin pyyhkäisevän takaa ohi äidin koiran perässä. Ja sitten tulee surku kun se ei juoksekaan sieltä.

Isän luona maalla vieraillessa saatan vieläkin hypähtää kutsumaan koiraa sisälle nähdessäni tiellä kulkevan muita koirallisia. Tai kun avaan ulko-oven, saatan avata aluksi sen vain raolleen siltä varalta jos Ledi makaakin portailla oven edessä.

Uutta koiraa ei ole tehnyt mieli. Ei sitten pätkääkään. Koiran puuttuessa lähdin nyt Vapaaehtoiseen pelastuspalveluun opettelemaan kadonneen etsintää koiratta. Tiedä vaikka sieltä ajautuu pelastuskoirapuolelle ja joskus vuosien päästä kun aika on kypsä, sitä ottaa itselleen uuden pelastuskoiraharjoittelijan. Mutta nyt ei aika ole vielä kypsä, haava on umpeutunut mutta arpi kipeä.

Kesätaulu 2014