Tänään keksin pitkästä aikaa heitellä Tuikulle lumipaakkuja pitkin tietä kun se tykkää juosta niiden perässä kuin mieletön. Se nousi mukavaan vireeseen siinä niin tein muutamat maahanmenot, kokeilin myös pientä välimatkaa. Pari metriä oli ihan ok vielä mutta viiden metrin etäisyydestä kun sanoin Tuikulle "Mmmaahan", istui se korvaansa lotkauttamatta paikoillaan ihan kuin olisin sanonut jotain täysin vierasta ja merkityksetöntä. Kun palasin pari metriä lähemmäs, käsky taas ymmärrettiin.
Lumipaakkujen saalistaminen on vaan niin kiihdyttävää puuhaa että Tuikku repeää helposti haukkumaan. Aikoinaan sai tehdä töitä ettei se haukkunut kuuroksi sillä välin kun kumartui poimimaan maasta lunta. Nyt se malttaa odottaa, mutta lumipaakku kädessä kävelyä se ei kestänyt, vaan tahditti askelia haukkumalla vaativasti "HEITÄ HEITÄ HEITÄ HEITÄ HEITÄ". Kokeilin sitten huvikseni kuinka kauan se oikeasti jaksaa haukkua, kun itse kävelen täysin passiivisena eteenpäin. Olettaa kun voisi että se jossain vaiheessa hoksaa ettei saavuta käytöksellään mitään. Parisataa metriä meni kevyesti, kuuli varmaan naapurustokin missä mentiin. Sitten se harhautui nuuskimaan jotain roskaa niin heitin kokkareen ja poimin uuden. Taas mentiin toiset parisataa metriä haukkua paukuttaen, kunnes se malttoi pysyä hiljaa useamman askeleen ajan.
Kolmannella kerralla se pysyi hiljaa alusta saakka, yhden katuvalovälin kävelin ennen kuin heitin sen sille. Sehän hoksasi nopeammin kuin uskoinkaan!
Koirapuiston ohi kävellessä tuli mieleen että kannattaisi varmaan pitää samat säännöt puistoon menossa olipa siellä koiria tai ei. Helposti kun antaa koiran mennä menojaan jos näkee ettei siellä ketään ole, mutta sitten kun on niin vaatii siltä seuraamista ja kontaktia ja odottamista. Onpahan taas jotain mihin kiinnittää enemmän huomiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti