tiistai 30. joulukuuta 2014

Lepää rauhassa, Ledi

En ole koskaan kohdannut kuolemaa. Nuorempana olen ollut isovanhempien hautajaisissa, mutten ole koskaan saattanut ketään kuolemaan.

Viimeisen viikon aikana onkin tullut kasa ihan uusia tuntemuksia ja ajatuksia. Kyläillessä on tullut mieleen, että Ledi käy täällä nyt viimeistä kertaa. Nämä ihmiset rapsuttavat Lediä nyt viimeistä kertaa. Ulkoillessa Ledi näkee nämä reitit viimeistä kertaa. Kaupassa tuli itku kun lihahyllyllä valitsin mikä on Ledin viimeinen ateria. Viimeistä ateriaa kokkaillessa itkin, kun mietin onko se nyt riittävän hyvää viimeiseksi ruuaksi jonka koira enää koskaan syö. Aamulenkillä tuo on viimeinen käpy jolla Ledi leikkii. Tämä on Ledin viimeinen automatka.

Olen myös ottanut valokuvia joihin olen koettanut saada Ledin ilmeet kussakin tilanteessa. Ollaan viimeiset päivät tehty kaikkea mukavaa tukevamman kipulääkityksen voimin: ulkoiltu ihanan lumisissa metsissä, käyty koirapuistossa, kyläilty, herkuteltu, leikitty, hassuteltu, ja voi miten onnellinen koira minulla olikaan kun se sai tulla viimeisiksi öiksi sänkyyn nukkumaan, kun se on koko elämän ollut kiellettyä. Se on siitä erikoinen koira että sille ei riitä että se saa nukkua sängyssä, vaan se haluaa nukkua kainalossa. Ja nimenomaan lusikassa niin että voin silitellä sen kasvoja kunnes se nukahtaa, ja lämmitetään toinen toistamme.

Töissä kuulin osuvan esimerkin isojen päätösten tekemisestä. Tässä jossakin vaiheessa oli kaksi retkikuntaa lähtenyt kiipeämään haastavalle vuorelle. Keliolosuhteet muuttuivat puolivälin tuntumassa vaikeammiksi, ja retkikuntien piti päättää jatkavatko matkaa vai palaavatko alas. Toinen retkikunnista lähti paluumatkalle ilman sen suurempia keskusteluja, toisen väitellessä asiasta ja päätyen lopulta jatkamaan huipulle.

Siellähän sitten tuli lumimyrsky tai vyöry, en muista, ja huipulle jatkanut retkikunta kuoli kokonaisuudessaan. Kun toisen retkikunnan johtajalta kysyttiin miten hän päätyi tekemään ratkaisun takaisin palaamisesta, vastasi hän että päätös tehtiin jo puoli vuotta sitten kotikaupungissa. Isoja päätöksiä ei tehdä hetkessä tunteiden ja turhautumisen vallassa, vaan varaudutaan kaikkeen mahdolliseen jo ennakkoon.

Minäkin päätin huhtikuussa polvien nivelrikkodiagnoosin kuultuani, että jatkuvalla kipulääkityksellä en Lediä pakota olemaan tässä maailmassa. Toivoin toki että tilanne ei vielä vuosiin siihen menisi, mutta lupasin sen itselleni että koiran pitää saada elää täyttä elämää ilman kipuja. Tänään tuo päätös piti lunastaa.

Vaikka itse mietin viimeisiä asioita, Ledi ei murehtinut koskaan. Sen sanavarastoon ei edes kuulunut moinen sana ja koko asia oli sille ihan vieras. Kun minä itkin, se vaan alkoi hassuttelemaan että sai minut nauramaan. Koskaan se ei murehtinut mitään vaan eli jokaisen päivän täysillä ja innostui pienistäkin ilonaiheista. Minulla on vielä paljon opittavaa koiraltani, mutta muisto ja elämänfilosofia elävät ikuisesti. Kiitos että olit oppaanani, nyt selviän yksin.

"Äiti, lähden matkalle"
"Olen kuullut puhuttavan siitä paikasta"
"Jätän tämän maailman"
"Olen aika innoissani, kuten tiedät että aina olen"
"Kuules äitee. Minä pärjään aina. Sinäkin pärjäät aina.
En koskaan murehtinut elämääni, älä murehdi sinäkään. Minun on hyvä olla."
"Minä menen nyt, vuoroni tuli aikaisin."
"Elän aina sydämessäsi, pysyn aina luonasi.
Tapaamme vielä, ja se päivä on täynnä riemua."

“Jos tulisin joskus sairaaksi,
väsyneeksi ja heikoksi,
jos kipu untani häiritsisi,
tee se silloin, ystäväni.

Älä anna surunkaan estää,
yritä minun vuokseni kestää
ystävyytemme raskain koetus,
jäähän meille rakkaus, luottamus,
joka kesti monta yhteistä vuotta.

Miksi pelkäämme tulevaa suotta?
Kärsimystä et minulle halua,
autathan pääsemään tuskasta.

Ymmärrän syvän surusi,
tuntuu lopulliselta lähtöni.
Älä silti ole lohduton,
menen sinne, missä hyvä on.

Pysythän luonani, vieressäin,
loppuun asti lähelläin.
Se teko on oikean ystävän,
rakastavan ja ymmärtävän.”

Lepää rauhassa Ledi, 18.12.2010 - 30.12.2014.
Murheen murtamana jään kaipaamaan, muistoasi kunnioittaen koetan hymyillä.


14 kommenttia:

  1. Aivan ihanan koskettava kirjoitus <3 Hyvää taivasmatkaa Ledi <3 Meillä myöskin lonkkavikainen sakemanni, joka on elellyt täyttä elämää tällä hetkellä 8-vuotiaaksi asti ja toivotaan, että ilman kipulääkkeitä pärjättäisiin vielä pitkään..

    VastaaPoista
  2. Pitikin kahvipaussilla mennä lukemaan, itkua meinaa väkisin pukata täälläkin :( Kauniisti kirjoitettu ja tuo kuvasarjakin♥ Hurjasti jaksamisia, Ledi oli onnenpekka kun sai olla sinun koira. Sai elää hyvää elämää ja päästä pois kun aika oli. Sinulla on nyt paras mahdollinen suojelusenkeli.

    Se, mitä olimme, olemme nyt. Se, mitä meillä oli,on edelleen. Yhteinen menneisyys, lähtemättömästi läsnä.
    Kun siis kuljet metsässä, jossa kuljimme yhdessä ja etsit aurinkoiselta pientareelta varjoani, kun pysähdyt kukkulalle katselemaan kaukaisuuteen ja kädelläsi etsit tapasi mukaan minua, etkä enää löydä ja tunnet surun hiipivän sydämeesi.

    Ole hiljaa. Sulje silmät. Hengitä. Kuuntele askelteni ääntä sydämessäsi.

    En ole poissa, kuljen mukanasi, aina sinussa.
    -Tuntematon

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Entä kun sitä tavoittelee kädellään jo nyt ja "kuulee" sen asunnossa. Tää ensimmäinen yö yksin vähän hirvittää, etenkin kun lopetuksesta jäi pieni kammo. Mutta päivä kerrallaan, kai sitä joku päivä ei enää odota että koira on oven takana kun tulee kotiin. :)

      Poista
    2. Ehkä Ledi onkin siellä vielä lohtunasi, vaikkei enää ihan näkyvässä muodossa.

      Ihan sama oli kun jouduttiin yhtäkkiä sairaskohtauksen vuoksi meidän mäyris-Nipsusta luopumaan ennen aikojaan, olin varma ekana ja muutamana yönä että kuulin miten se tapansa mukaan hyppäsi sohvalta alas ja lähti juomaan, tuli sitten takaisin, mumisi jotain ja käpertyi sohvalle takaisin. Parin yön jälkeen äänet hävisivät. Ehkä ne oli niitä omaan päähän pinttyneitä ääniä, tai sitten nämä karvakaverit erkaantuvat kauemmas vähitellen, kun ovat varmoja että me osataan olla täällä ilman niitä. :)

      Kyllä se siitä, ajan kanssa helpottaa. Hae Tuikku kaveriksesi vähäksi aikaa?

      Poista
    3. Aiemmin ajattelin tosiaan että tarvitsen Tuikun kaveriksi, mutta se on niin herkkä etten halunnut kuormittaa sitä omalla tunteilullani. Sattuu tuo vuodenvaihdekin tähän niin sopivasti ettei ollut järkeä ottaa sitä kaupunkiin raketteja kuuntelemaan. Ehdin myös tunnustella asiaa ennakkoon ja alkoi tuntua siltä että selviän tästä yksin, onhan se opeteltava :) sisko tuli kuitenkin poikansa kanssa pariksi yöksi käymään kulkiessaan niin ei ole ollut ihan niin hiljaiset nurkat.

      Sanoin kyllä Ledille että se saa lähteä, minä pärjään nyt yksinkin. Ehkä se silti varmistelee asiaa jonkun aikaa ;)

      Tsemppaavista viesteisteilläsi on ollut isompi merkitys kuin ehkä uskotkaan, kiitos että olet pitkin vuotta jaksanut toivoa parasta puolestamme.

      Poista
  3. Otan osaa. Voimia sinulle surussa ja Ledille lämpimiä ajatuksia sateenkaaren toiselle puolen <3

    VastaaPoista
  4. Otan osaa suruusi. <3 Itse tein saman päätöksen kaksi viikkoa sitten labbisneitoni kanssa. Kyllä on ollut surun täyteinen loppuvuosi muuallakin, ei vain meillä. Voimia!

    VastaaPoista
  5. Todella kaunis kirjoitus! Voimia sinulle ja hyvää taivasmatkaa Ledille.

    VastaaPoista
  6. Huh, sanattomaksihan tää vetää... Osanottoni.

    VastaaPoista
  7. Kiitos kaikille. Jaettu suru on hieman pienempi suru, jokainen myötätunnon osoitus lohduttaa.

    VastaaPoista
  8. Voimia teille surun hetkelle ja Ledille hyvää matkaa sinne jonnekin!

    VastaaPoista
  9. En tiedä miksi, mutta tuli tunne että pitää käydä teitin kuulumisia katsomassa. Ei ole oikeita sanoja mepa poppoineen ottaa osaa :(

    VastaaPoista
  10. Otan osaa menetykseesi. On suurinta rakkautta pystyä luopumaan ajoissa, Ledi oli hyvin onnellinen koira. Heli

    VastaaPoista
  11. Osanottoni. Suurinta rakkautta lemmikkiään kohtaan on se, että osaa päästää irti ajoissa. Kenenkään ei tarvitse kärsiä tarpeettomasti.

    VastaaPoista