Korvauspäätös ja kasa tuhkaa

Kuten arvelinkin, vakuutusyhtiö ei korvannut lopetuksesta johtuvia eläinlääkärikuluja eikä henkivakuutuksestakaan tullut pennin jeniä kun koira lopetettiin sellaisesta syystä joka on vakutuuksesta rajattu ulos (nivelrikko). Ei ollut yllätys.

Tänään kävi vihdoin hakemassa kotimatkalla Ledin tuhkat kotiin. Tämä pari viikkoa lopetuksesta on mennyt ihan hyvin, aloitin uuden harrastuksen ja olen pitänyt itseni kiireisenä ettei ehdi niin paljon olla itsekseen. Yhden kaverin sakemannin kanssa käytiin viikonloppuna tekemässä metsälenkki ja sain sen kanssa nujuta, mikä oli tietysti ihan mukavaa. Toinen kaveri tuli töiden vuoksi tänne punkkaamaan arkipäiviksi joten ei ole senkään puolesta ollut hiljaista, ja otin pitkästä aikaa löytöeläinsuojalta pari koditonta kissaa tänne siksi aikaa että ne löytävät oman kodin - muuten niitä jouduttaisiin lopettamaan tietyn ajan jälkeen jos tällaisia sijaiskoteja ei olisi. Opiskeluaikoinahan tein samaa aiemmissa asunnoissa. Ehkä musta tulee Simpsoneista tuttu hullu kissanainen. Saa tarjota kotia näille.

Kävin hakemassa Ledin uurnan eläinlääkäriasemalta ja pitkästä aikaa tuli jutusteltua koiruudelle. Laitoin uurnan auton etupenkille ja kurvissa nauroin että koetahan kestää paikoillasi, en halua että tuhkat leviää ympäri autoa. Sitten kävikin itkettämään kun ikävä iski lekan voimalla. Tämä pari viikkoa on mennyt ihan hyvin, olen pystynyt puhumaan koiran kuolemasta ilman liikutusta. Vain pari kertaa on alkanut takkuamaan, mutta että nyt tuhkia hakiessa. Yllätyin.

Kotona suru jatkui. Tuhkat oli pakattu valkeaan pahviseen, maatuvaan uurnaan kuten pyysin. Mutta ne perkeleet olivat liimanneet kannen kiinni! Kyllähän minua kiinnostaa kenen koiran tuhkat siellä on. Eikun siis repimään kantta auki veitsen kanssa. Mietin että häpäistäänkö tässä hautarauhaa mutta höpöhöpö, oma on koirani ja joka tapauksessa ajattelin joko vaihtaa uurnan kivempaan tai sitten haudata koko lootan keväällä.

Ihmeen painava muuten oli se tuhkauurna. Yhteen maitopurkilliseen näköjään kutistuu 40-kiloinen koira. Tuhka oli myös valkeaa kun on tottunut että puun tuhka on harmaata, ja haisikin erilaiselle. Pahvipakkauksen sisällä tuhkat oli muovipussissa. Taidan uteliaisuuttani ensi viikolla soitella tuhkaamoon ja kysellä millainen prosessi se on, jauhetaanko siellä polttojätteet pienemmäksi ja missä ne kultahiput on vai kenen tuhkat mulle on purkitettu. En nyt siivilöinyt niitä läpi mutta pussin läpi ei ainakaan erottunut yhtään 30 kultahippusesta. Lueskelin jostain että ruuvit, metallit yms. poistetaan tuhkasta mutta onpa jotkut saaneet väärän koiran tuhkatkin. Uteliaisuus on pahe, tuleepahan kysyttyä.

Tämä ilta on mennyt surkutellessa. Ikävä tuli jotenkin yllättäen ja kovaa takaisin. En olisi uskonut. Voin vain muistella miltä tuntui silitellä oman rakkaan koiruuden päätä ja sen samettisia korvia. Tunnen sen vielä sormissani ja suren sitä päivää kun en enää muista miltä se tuntuu. Tai sen karheaa kieltä naamassa kun se pyyhki aina surun pois :)

Ehkäpä joku yö näen unen jossa pääsen vielä kerran leikkimään Ledin kanssa ja upottamaan sormeni sen turkkiin. Ikävä oli näköjään vain hetkellisesti piilossa ja valmiina iskemään kun selkänsä kääntää. Annan surun tulla, onhan Ledi kaiken suremisen arvoinen. Elämäni koira. Jos tulee soiteltua sinne krematoriolle niin pitää vielä siitä kirjoitella tänne, muuten alkaa jutut olla vähän vähissä. Kiitos kaikille jotka olette seuranneet vaiheitamme tähän asti. Toivottavasti saatte vielä monta yhteistä vuotta omien koirienne kanssa.