Hullu akka pieksää hullua koiraansa

Caniksesta lukaisin artikkelin joka käsitteli koiran palkkaamista. Että pitäisi miettiä mikä koirasta on ihan paras palkka jonka se voi saada, joillekin se voi olla oravien jahtaaminen (esimerkiksi Tuikulle), toisille se näköjään on h e m m e t i n  ison kepin raahaaminen, sille haukkuminen, sen pureminen. Ledi voi viettä metsässä lähes loputtomasti aikaa purren jotain puunrankaa volisten ja haukahdellen kiihtymyksestä. Luulen ettei se ole ihan tervettä. Se on nyt alkanut nyt olla myös turhauttavaa joka palauttikin mieleeni tuon Caniksen artikkelin. Miksipä koira toisi esineen esineruudusta leikkiäkseen vain semikiinnostavalla juuttipatukalla, jos itse ruudussa on mielin määrin purtavia puunkarahkoja joilla palkata itseään.

Eilen sitten iltalenkillä heitin semikokoisen karahkan olkapäälleni (vain sellaiset 1,5 metriä) ja jatkoin lenkkiä muina miehinä, mutta koirani silmissä olin Maailman Mielenkiintoisin Ihminen. Ensimmäiset askeleet tosin meni koiran haukahdellessa ja volistessa ja hyppiessä MÄHALUUNMÄHALUUNMÄHALUUN mutta kun ei tuottanut menestystä niin se jatkoi seuraavat parisataa metriä sivulla kontaktissa kulkien, "Saisinko saisinko saisinko?". Tässä vaiheessa muut ulkoilijat katsoivat lievän kummastuneena aseistautumistani, todennäköisesti luulivat että se on koirankoulutusväline rankaisumielessä. Asiaa ei yhtään varmaan auttanut kun Ledin rauhoituttua ja jatkettua nuuskuttelua entiseen malliin laitoin kepin huvikseni puuhun ja yllytin pientä saksanpaimenta kiipeämään hakemaan se. Yrittämisestä, kiihtymyksestä ja turhautumisesta aiheutunut mölinävolinahaukku saattoi aiemmin meidät ohittaneista kuulostaa siltä, että nyt sitten pieksin koiraa sillä kepillä. Koira oli kuitenkin menestyksekäs ja kahdesti kiipesi keppinsä hakemaan. Myös loppulenkki meni rattoisasti eikä Ledikään enää suotta kiihtynyt kepistä vaikka se minulla kädessä olikin. Sainhan myös viime talvena kulkea Tuikun kanssa parikin kilometriä lumipallo kädessä odotellen että se ei siihen enää reagoi kiihtyneesti haukkuen (Eläinkokeita, 2010). Aikansa se ottaa mutta lopulta palkitsee!

Nyt pitäisi vaan sunnitella esineruutu sellaiseen paikkaan jossa ei ole keppejä, jotta itse saisi palkattua koiransa silloin kun sen aika on. Toisaalta voisi koettaa myös sijoittaa esineruudun lenkin loppuun kun suurin virta on jo kulutettu, jos sen purkamisen tarve keppeihin ei enää olisi niin mahdoton.

Loppuun kuvat vielä tämän aamuisesta seuraeläimestä, ei ole ainakaan yksinäistä kun joku haluaa Osallistua..

Vessassa..

  Työhuoneessa..

 

Televisiotakin tulee katsottua ihan uudesta perspektiivistä.