Pentu ei ole koira

Tajusin tuossa eräänä päivänä pitäväni Ledistä aivan valtavasti juuri sellaisena kuin se on. Ajatus johti miettimään sitä, että en oikeastaan muista millainen se oli pentuna. Aika harmiton mitä ilmeisemminkin. Koiran persoona kehittyy iän myötä, ja siksi en pysty mieltämään että Ledi olisi sama koira nyt kuin mitä se oli pentuna - suloinen mutta mistään mitään ymmärtämätön pennunpampula.

Aiemmistakin postauksista on varmaan käynyt ilmi että tällä hetkellä turhauttaa ajatus että joutuisi aloittamaan koiran koulutuksen alusta pennun kanssa, joten ehkä senkin takia tuntuu siltä että pidän aivan valtavasti (omista) aikuisista koiristani. Toisten koirat ovat mukavempia pentuina, koska ne ovat yleensä niin maailmaa ja kaikkia rakastavia tapauksia että väkisinkin käy hymyilyttämään.

Tuikusta ehkä helpommin pystyy tunnistamaan niitä piirteitä edelleen joita sillä oli jo pentuna. Se oli kovin itsenäinen, meni omia polkujaan, tykkäsi ilmoittaa asioista ääneen ja löysi ulkoa paljon kaikkea kommentoimisen arvoista. Vuodet tuntuu osin vain korostaneen noita piirteitä, mutta tilalle on myös tullut uusia puolia, kuten omasta porukasta huolehtiminen.

Olihan Ledikin tietysti jo pentuna verrattain rauhallinen ja seurasi minua kaikkialle, sekä puuhasteli innokkaana kaikkea yhdessä. Liekö johtuu siitä että se oli ensimmäiset kuukaudet "toinen koira" kasvaessaan Tuikun rinnalla, ettei se päässyt loistamaan? Toisaalta se jo pentuna yllätti nokkeluudellaan ja sen ilme on vieläkin ihan samanlainen kuin tällä videolla, kun se on oivaltanut jotain uutta ja odottaa että saisi tehdä sen. Tosin nuo kulmakarvat olin kyllä unohtanut täysin! :D

Nyt kun katselin noita vanhoja blogikirjoituksia niin kyllä pentu näyttää jo puolen vuoden ikäisenä olevan "jotain". Vuoden ikäisenä se on jo koira. Miten se aivottomuuden vaihe sitten tuntuu näin jälkikäteen niin pitkälle, kun Ledikin on ollut niin nokkela jo aiemmin?? Kaipa nokkeluus ja oppimiskyky ei kulje käsi kädessä järkevyyden ja tottelevaisuuden kanssa. Itsehillintä on myös yksi iso asia jota Ledille on pitänyt (ja pitää edelleen) opettaa. Ehkä olisi kuitenin pitänyt nimetä se Maltiksi, kun nimi kuulemma on enne!

Kerrassaan kuvottava eikä laisinkaan suloinen saksansylikoira

Summa summarum: pennut ovat söpöjä mutta aikuinen koira on luottokumppani. Siihen vähän viittaa myös Semper Fidelis-blogissa linkattu juttu Koiranaiset epäilyttävät. Nauratti, koska tunnistin itseni 1-tyypin koiranaiseksi. Paitsi että yleensä kyllä vain lirkuttelen koirille, karjun ja näytän yrmeää naamaa vaan jos perseilevät pahasti. Ja kyllä, haluaisin miehestä kaipaamani lauman johtajan ;)  minulle koira on myös se luottokumppani, joskaan se ei mene oikean parisuhteen edelle. Tässä lainaus kirjoituksesta ja susikoiranaisen kuvaus:

"Koiranaisista tulee mieleen seuraavanlaisia stereotyyppejä:

1. Arjalaisen ylväsryhtinen susikoiran omistaja
2. Itseään täynnä oleva sylikoirapissis
3. "Koira menee aina ensimmäiseksi" -nainen
4. Maskuliinisuutta rakastava hevosnainen

1. Susikoiranaiset mennä jolkottavat kadulla pitkällä ja ryhdikkäällä askeleella urheiluasussaan ja ketjun päässä usein parikin koiraa. Leuka on ylhäällä, vartalo kuosissa ja naama on yrmeä. Susikoiranaiset pitävät reippaasta toiminnasta.
Tasaisin väliajoin kadulla kuuluu äänekäs karjaisu: "TÄNNE NÄIN, KARPAASI! EI SINNE!".  Sieluni silmin voin kuvitella suhteen susikoiranaisen naisen kanssa: sama huuto jatkuu parisuhteessakin. Jos nössö eksyy suhteeseen susikoiranaisen kanssa, nainen yrittää joko alistaa miehen lauman jäseneksi tai kaivaa hänestä ulos kaipaamansa lauman johtajan."