Niin siinä vaan meni ensimmäinen koiraton kuukausi, yllättävän kevyesti. Hiljaistakaan ei ole ollut kun ne kaksi koditonta kissaa ovat pyörineet nurkissa ja kaveri punkkasi tammikuun olohuoneessa. Ledin jälkiä olen raivaillut hiljakseen pois, ensin pesin ja varastoin sen takit ja muut varusteet, sitten korjasin vihdoin sen saranoiltaan rynkyttämät roskiskaapin ovet. Poistin pedin auton takakontista ja käänsin makuuhuoneen oven kahvan oikein päin. Osan tavaroista lahjoitin Tuikulle ja kaverin koira sai valita lelun itselleen jäämistöstä. Vielä on jotain pientä laittelematta, ruokakuppikin pyörii vielä tiskialtaassa. Kipulääkeliuskoja tuntuu löytyvän jokaisesta repusta ja laatikosta.
Tänään lueskelin kasvattajan FB-ryhmän kirjoituksia ja innostuin kun siellä ollaan suunnittelemassa kokoontumista kesälle Savonlinnaan, ajattelin että minäkin voisin Ledin viedä näyttelyyn silloin ekaa kertaa. Paitsi että eihän mulla ole enää koiraa, pahus. Saman reaktion ovat aiheuttaneet muut FB:ssa esiin pompsahtavat koiratapahtumat, niin aika pitkälti olenkin poistunut kaikista koiraryhmistä. Mitäpä minä niissä.
Muutoin tämä koiraton elämä on alkanut aika vauhdikkaasti kun olen jatkanut uintia ja aloitin uuden harrastuksen. Treenejä on 3-4 kertaa viikossa, välipäivinä ottaa mielellään lepiä tai käy lenkillä ja lällyttelemässä kaverin koiraa.
Sain yllätyksekseni tuhkaamosta vielä laskun, Ledin lopetus maksoi kaikkiaan jotain 450 €. Luulin että eläinlääkärin laskussa olisi ollut kaikki mutta ei ilmeisesti. En ole vieläkään soittanut tuhkaamoon ja kysynyt prosessista että mihin ne kullat katosivat, en tiedä tuleeko soitettuakaan. Väliäkö tuolla lopulta.
Meinasi vähän herkistää kun kävin aurinkoisena päivänä kävelemässä samoja polkuja kuin missä Ledin kanssa kierrettiin viimeisenä viikonloppuna ottamassa valokuvia, maisema oli ihan samanlainen kuin sinä päivänä. Koira vaan puuttui, ei sännännytkään enää mutkan takaa vastaan.
Olen myös yllättynyt siitä miten sosiaalinen minusta on tullut. Ilmeisesti koira täytti valtaosan sosiaalisen kanssakäymisen ja läheisyyden tarpeesta, ja nyt kun sitä ei ole niin vietän ihan mielelläni aikaa ihmisten parissa. Luulin aina etten ole kovin sosiaalinen, mutta kattia kanssa! Ilmeisesti tämä koiratonkin elämä voi sopia minulle.
Tänä viikonloppuna piti käydä Tuikkua morjenstamassa mutta sairastumiseni vuoksi pääsenkin kuvailemaan ja pallottelemaan sitä vasta viikon päästä. Ja kummipoikaa kanssa!
Välillä katselen huvikseni sakemanneista aikuisia kodinvaihtajia mutta ei ole tulossa kyllä ihan lähiaikoina. Ajattelin ottaa elämän nyt reissamisen ja muiden unelmien toteuttamisen kannalta, kun unelma omasta saksanpaimenkoirasta on jo toteutunut. Paljon ne ottaa mutta vielä enemmän antaa
♥ toivottavasti ensi viikonloppuna on aurinkoinen sää niin saan Tuikusta uusia kuvia. Se täyttää 22.2. jo yhdeksän vuotta! Jotenkin en miellä sitä laisinkaan vanhaksi, eikä se vaikuta vanhalta. Tosin porokoirathan vain paranee vanhetessaan.. :)
