Kekekekeke!

Aamulla kokeilin takapihalla huvikseni miten meiltä sujuu kepit kädellä ohjaten. Kaksi keppiä tuntui liian vähältä mutta neljä taas oli liikaa ja koiraa ei paljon jaksanut kiinnostaa. Luovutinkin aika nopeasti kun sekä minusta että koirasta on 100 x mukavempaa opetella niitä kujana, olkoonkin ettei maanantaiksi ehditä sitä opetella. Tänään lähetin Tuikun kujaan kerran myös viistosta, joskaan erehtymisen vaara oli aika minimaalinen kun kuja oli polulla umpihangen keskellä ja lähetin parkkipaikalta.

Myös keinukontaktia tehtiin sitä ennen sisällä, koira oli näemmä yön aikana unohtanut sujuvasti kaiken eikä uskaltanut koko kaapin ovelle astua. Nopsaan se kuitenkin taas hoksasi ettei se ehkä olekaan maailman vaarallisin asia ja kipitteli sitä innoissaan eestaas. Pitäisi vaan saada se hoksaamaan vielä tehokkaammin että SE juttu siinä on pysähtyä lopussa ja saada siihen yhdistettyä sana. Omassa pääkopassa vaan tuntuu hassulta sanoa koiralle "kiipee!" kun se tassuttelee tasaista pintaa ja sanan pitäisi vielä tarkoittaa pysähtymistä, mutta tokihan siihen voisi valita minkä tahansa sanan (minkä vaan hengästyneenä jaksaa ulos vinkaista, huomautti teoriatunnin pitäjä). Kepeille mentäessä kuulun huutavan "kekekekekekeke!", siitä otsikko.

Tuikku sai myös saksanpaimenkoiraterapiaa, toiset keppitreenit pidettiin koirapuiston viereisellä aukiolla ja puistoon meni parivuotias saku-uros omistajineen jo kun vasta pystyttelin keppejä. Tuikun käytös niitä kohtaan on parantunut kyllä vuosien mittaan huimasti, vaikka se edelleen arastelee niitä aluksi niin ei se enää huuda niille täyttä kurkkua kun näkee jossain hamassa horisontissa. Edistyminen olisi ehkä ollut nopeampaa jos niitä olisi täällä enemmän, mutta nyt olin kovin tyytyväinen miten Tuikku ensinnäkin malttoi kuunnella ja treenata (hieman hajamielisesti) kun muutaman metrin päässä aidan takana istuu vieras saksanpaimenkoira treenejä seuraamassa. Keppitreenin jälkeen mentiin sitten puistoon myös kun omistaja sanoi että se ei ole mikään ongelma. Eihän Tuikku nyt leikkimään käynyt, mutta ei pelännyt myöskään vaikka vähän arastelikin, meni jopa oma-aloitteisesti toista kohti haistelemaan. Niin ne pentuajan ikävät muistot hiljalleen haalistuu.

Olen jättänyt kujan suut aika leveiksi ja keskemmälle hieman kaventanut tiimalasimaisesti. Huomisen tavoitteena on lähettää koira eteen kepeille joiden päässä odottaa palkka, mutta jännittää vähän meneekö se kepeille vai juokseeko vierestä jos siihen on mahdollisuus. Tätä ehkä harjoitellaan polulla joka on "satavarma" ettei koira juokse ohi kun ympärillä on hanki, koska olisihan se aika mälsää jos koira pääsisi palkkaamaan itseään väärästä suorituksesta. Lisäksi otetaan pari vinosta starttausta joko niin että odotan palkan kanssa keppien päässä/juoksen sivulla, tai jos eteen lähetys on onnistunut niin miksei niinkin. Pitää tuumailla ja pitää mielessä että ei tee liikaa toistoja ja vaikeuta liian nopeasti.